viikon virallisin

Valtakunnan Kiivaus

Toisinaan olen joutunut hämmentyneenä katsomaan kiivautta, jolla "ainoina oikeina" itseään pitävät esiintyvät. Luetellaan tappouhkauksia ja aiotaan pieksää suviseuroissa. Lähetellään kunnialliselle esivallalle hävyttömiä uhkauksia. Syytellään, uhkaillaan ja pelotellaan.

Miten "uskovaiset" voivat toimia näin? Toisinaan tätä kiivautta on näkynyt myös tämän plokin kommentoinneissa. Toisaalta se on hyvä; todellinen luonne paljastuu. On tärkeää, että tämäkin todellisuus on tullut näkyväksi. Tiedän, että joidenkin silmiä on avannut tässäkin plokipohjassa nimenomaan näiden kiivailijoiden toiminta; on tullut väistämättä ajatus, että en ainakaan noiden kanssa ajattele samalla tavalla.

Toinen juttu, joka on mietityttänyt on se, että ei uskalleta olla aivan rehellisiä esimerkiksi seurakuntaopetuksessa silloin, kun asiasta julkisemmin keskustellaan. Kierretään tosiasia sanomalla, että ne pelastuvat, jotka opettavat kuin me. Tai jotenkin muuten vastaavasti. Tosiasia sisällä on kuitenkin se, että "vain me" ja pienet lapset. Tätä opetusta olen julkisesti kritisoinut useaan otteeseen. Minusta se on Raamatun vastainen opetus. Me emme voi nähdä valtakunnan rajaa.

Lainaan erään weljeni ajatuksia valtakunnasta:
"Jumalan valtakunta on käsittääkseni Jumalan valtaa ja todellisuutta, josta ihminen pääsee osalliseksi sanan ja sakramenttien kautta, joissa tarjotaan Kristus. Eikö Jumalan valtakunta ole lopulta sitä, että Kristus tulee syntisen ihmisen luo ja tarjoaa ehdotonta armoa? Tämä ilmenee vanhurskautena, rauhana ja ilona. Vapahtajamme opetuksen mukaan kyse on juuri todellisuudesta, jota ei voida kahlita ihmisen todellisuuteen. Toisena inhimillisenä todellisuutena on seurakunta, joka on kristittyjen joukko ihmettelemässä Jumalan valtakuntaa.
Suurimpana ihmeenä on se, että armo koskee myös minua. Pahimmillaan seurakunta on ihmistodellisuus, jossa esiintyy vallankäyttöä, alistamista, väärinymmärtämistä, erehtymistä ja kaikkea pahuutta, mitä voi ihmisten maailmassa olla. Jumalan valtakunnan todellisuus on sakramentaalista ja jumalallista tasoa. Seurakunta on taas inhimillistä todellisuutta, jossa toki on läsnä Kristus, koska Kristus on seurakunnan pää."

Opetus kultaisesta kynttilänjalasta on vaarallinen; mitään ajallista asiaa ei saa kritisoida, koska se on valtakuntaa vastaan nousemista. Kultainen kynttilänjalka ei voi sisältää mitään pahaa = mitään pahaa ei ole olemassa = pahan osoittaja on paha. Tämä päättelyketju on äärimmäisen vaarallinen.

Kuitenkin toisaalta on myönnetty, että on tehty virheitä. On myönnetty(ainakin osin) ettei ole osattu toimia oikein. On myönnetty, että "kaikki on totta". Miksi tästä väärästä opetuksesta ei uskalleta irtautua? Pitäisi pystyä myöntämään, että ajallinen seurakunta on erehtyväinen ja virheitä täynnä. Pitäisi pystyä myöntämään, että emme tunne tarkasti valtakunnan rajoja. Raja ei mene korvakoruissa tai meikeissä. Se ei mene saunakaljassa, ehkäisyssä tai televisiossa.

Pedofilia-asiassa on näkynyt hyvin se rakenteellinen vinouma, joka liikkeessä on. Uskon, että kaikki tavalliset uskovaiset pitävät kaikkea lasten hyväksikäyttöä kauhistuttavana rikoksensa ja aina vääränä toimintana. Silti monet tällä tavalla ajattelevat ovat olleet ennen kaikkea huolestuneita yhteisön maineesta ja joskus myös omasta kunniasta. Ensimmäiseksi on harmiteltu, että kaikki joutuvat leimatuksi.

osa 2. piposlaisuus

Kari Mäkinen:

Pyydettynä vaan ei vaadittuna. Luvan saaneena. Yhteiseksi tutkimisen aiheeksi muutamia otteita:

Kari Mäkinen
Avauspuhe kirkolliskokouksessa 7.5.2012
Kirkossa on kuultava hiljaisuuden historiaa

"1. Vanhoillislestadiolaisuuden ankara peili
Sellaisen kirkon, jossa on monta todellisuutta ja jossa turvallisuus ja haavoittavuus ovat yhtaikaa totta, olen tunnistanut myös viimeaikaisessa keskustelussa, joka on koskenut vanhoillislestadiolaista liikettä. Keskustelun voi nähdä osana laajempaa prosessia, jossa perinteiset herätysliikkeet kysyvät omaa identiteettiään suhteessa kirkkoon. Se on kaikkiaan pitkä ja ehkä vaikea prosessi. Se tuntuu sekä kirkkopoliittisina jännityksinä että julkisuuden värähtelyinä. Pidän sitä kuitenkin tärkeänä ja tarpeellisena. Toivon, että se avaa näkyviin ja käsiteltäväksi mahdollisimman avoimesti eri herätysliikkeiden todellisuuden.
Tätä prosessia enemmän minut on keskustelussa pysähdyttänyt lasten seksuaaliseen hyväksikäyttö ja hengellinen väkivalta. Jälkimmäisestä on puhuttu varsinkin ns. hoitokokouksien yhteydessä.
Niille, joille vanhoillislestadiolainen liike on hengellinen koti ja osa minuutta, sekä erityisesti liikkeen vastuunkantajille eteen on tullut ankara peili. Ymmärrän, että siihen on vaikea katsoa. Mieluummin katsoisi kaikkea sitä hyvää ja turvallista, mitä liikkeessä on. Mieluummin korostaisi tapahtumien suhteellisuutta, sijoittaisi ne menneisyyteen ja joidenkin yksittäisten ihmisten virheiksi, joita tapahtuu kaikissa yhteisöissä.
Mutta juuri tähän peiliin on välttämätöntä katsoa. Silläkin uhalla, että jotain liikkeen totutusta omakuvasta murentuisi.
Peili on niin ankara, että myös etäämpää katsovien on ollut houkutus torjua se. Torjunta tapahtuu sijoittamalla – moraalisesti kauhistellen – lasten hyväksikäyttö ja henkinen ja hengellinen väkivalta nimenomaan ja erityisesti vanhoillislestadiolaisuuteen, koska liikkeeseen on liittynyt myös kirkossa erilaisuuden leima. Sillä tavoin koteloidaan paha itsen ulkopuolelle: eihän tämä meitä koske.
Sen tähden on tarpeen muistuttaa, että puhumme kirkon jäsenistä, kastetuista kristityistä. Ei ole kyse ensi sijassa opin tulkinnoista. Kyse on siitä, mitä ihmiset tekevät toisilleen. Mitä kristityt ihmiset tekevät toisilleen tässä kirkossa. Kirkko ei voi asettua ulkopuolelle. Me emme voi asettua ulkopuolelle.
Jos vaikenee tai ottaa kauhistellen etäisyyttä, unohtaa mitä Paavali kirjoittaa. ”Jos yksi jäsen kärsii, kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa.” Jäseniä ovat ihmiset, eivät liikkeet tai järjestöt.
2. Hyvä kääntyy tuhoisaksi
Yhteisön henkistä ja hengellistä väkivaltaa ja lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ei voi samastaa. Mutta niillä on jotain yhteistä. Molemmissa on kyse toisen ihmisen alistamisesta ja vallankäytöstä. Molemmat rikkovat ihmistä syvältä ja kohtalokkaasti. Molempia peittää vaikenemisen kehä.
Uhrien osalta hiljaisuus on usein ainoa kieli, koska minuuden murtamiselle ja kaikkein raskaimmalle kärsimykselle ei ole muuta kieltä kuin hiljaisuus.
Ympärillä, perheessä, lähipiirissä tai uskonnollisessa yhteisössä, vaikeneminen voi aiheutua siitä, että tapahtuu jotain, jota on mahdoton käsittää. Läheisyys, kosketus ja aikuisen antama turva ovat lapselle välttämättömiä, elämän edellytys. Ja sitten: juuri se kääntyykin tuhoavaksi, ja rikkoutumisen taakkaa kantaa läpi elämänsä. Hengellinen yhteisö ja perintö ovat perustavan turvan, uskon ja armollisuuden korvaamaton lähde. Ja sitten: juuri siinä tapahtuukin tuhoavaa, sielua hoitamaan tarkoitettu särkee sielun.
Sellaista ei haluaisi uskoa.
Miksi tällaista tapahtuu? On tärkeää yrittää ymmärtää, jotta voidaan kantaa vastuuta, puuttua ja vaikuttaa. Juuri siksi peiliin on katsottava rohkeasti ja tarkasti.
Mutta lopulta vastaukset kysymykseen Miksi? jäävät vajaiksi. Ihmisen ja elämän särkymisen keskellä kysymys Miksi? voi olla ihmiselle aivan liian vaikea vastattavaksi. Sen joutuu lopulta jättämään Jumalalle.
On tyydyttävä vastaamaan kysymykseen: Miten? Siihen kysymykseen voi vastata kertomalla. Mitä on tapahtunut, miten on sen tuntenut ja miten se on vaikuttanut. Sillä tavoin oma todellisuus tulee näkyväksi, ja nujerrettuna tai särkyneenä voi tuntea itsensä kokonaiseksi ja hyväksytyksi. Siinä tarvitaan luottamusta ja niitä, jotka ottavat kertomukset todesta.
Vanhoillislestadiolaisuudesta on viime aikoina kerrottu paljon. Jotkut kertomuksista ovat kertomuksia turvallisesta uskonyhteisöstä, jotkut äärimmäisen kipeitä kertomuksia. Osa kertomuksista on yhtaikaa molempia. Ne, jotka ovat raottaneet hiljaisuutta ja vaikenemista, ovat tehneet merkittävän teon. Se ei ole arvokasta vain liikkeelle itselleen. Se on arvokasta kirkolle ja laajemminkin.
Jos ihmiset, taustoistaan riippumatta, saavat rohkeutta tunnistaa ja puhua ääneen haavoista, joita ovat kantaneet ehkä vuosikymmeniä sisällään hyväksikäytön tai henkisen nujertamisen seurauksena, se voi olla tavattoman vapauttavaa. Sisimpänsä kipeää muistia ei tarvitse hävetä.
Tuhoavan vallankäytön mahdollisuus on kaikenlaisissa yhteisöissä, yhtä hyvin poliittisissa liikkeissä, työyhteisöissä, kouluissa ja perheissä kuin uskonnollisissa yhteisöissä ja kirkoissa. Mitä vahvemmin yhteisö suojautuu oman totuutensa sisään, sitä herkemmin ihminen kadottaa siinä itsensä ja nujertuu. Suoja ja turva kääntyvät tukahduttavaksi. Hengellisessä yhteisössä voi käydä niin, että yhteisössä syntynyt uskonymmärrys saa niin vahvan auktoriteetin että yhteisö ottaa huomaamattaan itselleen Jumalan aseman. Hengellinen väkivalta voi hiipiä mihin tahansa kirkossa. Se on opittava tunnistamaan. Mikään uskontulkinta ei oikeuta asettumaan toisen ihmisen yläpuolelle. Mikään uskontulkinta ei oikeuta alistamaan tai rikkomaan ihmisen sisimpää.
Jokaisessa särkyneessä ihmisessä Kristus itse särkyy.
3. Hiljaisuuden historia
Historioitsija Peter Englundin eräällä teoksella on pysähdyttävä nimi: Hiljaisuuden historia. Hiljaisuuden historia.
Kirkon historiaa on yleensä kerrottu uskontulkintojen, hengellisten liikkeiden, toiminnan ja organisaation historiana. Ne on pyritty näkemään niin todellisena kuin mahdollista, muutoksineen ja ristiriitoineen. Siten rakennetaan kirkon identiteettiä. Tällainen kirkko on, tällainen on meidän kertomuksemme.
Viimeaikainen keskustelu on saanut minut kysymään toisin: Millainen on kirkon hiljaisuuden historia? Silloin en tarkoita vain hyvän hiljaisuuden, hiljentymisen ja yksityisen rukouselämän historiaa, joka sekin on merkityksellinen: mitä ovat ne rukoukset, joita ei koskaan sanota ääneen?
Sen sijaan ajattelen kirkon hiljaisuuden historiaa vaikenemisen historiana. Ei tietoisen salailun tai peittelemisen vaan nimenomaan vaikenemisen historiana. Miten paljon kirkon jäsenten sisällä on ollut ja on arkaa ja ujoa, itsestään epävarmaa uskoa ja elämää, jota ei ole tuntenut voivansa tuoda esiin? Miten paljon on kokemusta siitä, että on kirkossa käytettävän kielen ulkopuolella? Tietyn kielen käyttäminen kertoo kuulumisesta samaan yhteisöön. Herätysliikkeissä tämä näkyy hyvin, yhteinen kieli – laulut, sanonnat ja niiden vivahteet – yhdistävät. Samaa tapahtuu koko kirkossa. Mutta kirkon kieli ei ole kaikkien jäsenten äidinkieltä. Jos tuntee sen vieraaksi tai itsensä epävarmaksi sen kanssa, voi tuntea itsensä vieraaksi kirkossa ja vaikenee. Kirkon jäsenten enemmistön historia on hiljaisen, vaikenevan kristillisyyden historiaa.
Vaikenemista ja hiljaisuutta syntyy myös opillisen tai moraalisen ylemmyyden lähistöllä. Sitä on kaikilla tahoilla kirkossa. Kun esiintymisessä ja puheessa huokuu, tarkoittamatta ja huomaamatta, paremmin tietäminen, paremmin eläminen tai paremmin uskominen, toinen joko yrittää kilpailla sen kanssa tai vaikenee. Kirkon hiljaisuuden historia sisältää murentunutta itsetuntoa, oman minän ja oman uskon mitätöimisen kokemusta ja kysymyksiä siitä, saako se usko, elämä ja kokemus elämästä, joka on itselle totta, tulla näkyviin ja otetuksi todesta. Kokemukset näkyvät varovaisuutena, kipeimpiä kannetaan sisällä pysyvinä haavoina, tai lisääntyvänä vierautena ja lopulta selän kääntämisenä.
Jos emme ymmärrä emmekä tunnista kirkon hiljaisuuden historiaa, emme tavoita yhtä olennaista kysymystä jäsenyyden ohenemisessa ja kirkosta eroamisessa.
Kaikilla yhteisöillä on varjonsa. Jos varjoa ei tunnista ja näkee peilissä vain ihanteen sävyttämän kuvan, ei voi myöskään aidosti ja pakottomasti iloita omasta hengellisestä perinnöstään. Vain sellainen kirkko, joka tunnistaa varjonsa, myös sen joka kätkeytyy hiljaisuuden historiaan, on elävä kirkko ja uskottava kirkko."

TestiPosti

Hyviä Kirjoituksia

Päivämiehessä julkaistiin useampi hyvä teksti. Julkinen paine nousi niin suureksi, että oli pakko myöntää virheitä. Uskon, että ilman viimevuosien jatkuvaa mediahuomiota näihin asioihin ei olisi tällä tavalla tartuttu. Kuten tiedämme on liikkeemme johto käynyt keskusteluja myös kirkon johdon kanssa. Tälläkin on ollut suuri merkitys. Ei ole sattumaa, että lehdessä on kirjoitus seurakuntaopista.

Kaikkien tekstien kirjoittajia ei mainita, mutta on selvää, että niitä on valmistellut tai ainakin lukenut useampi ihminen.

"Avoimuus on aina tärkeää. Sen merkitystä niin hengellisten kuin maallistenkin asioiden hoitamisessa ei koskaan liikaa korosteta."

Onko koittanut jo avoimuuden aika? Toivottavasti on ainakin osittain. Internet on keskeinen tekijä tämän avoimuuden alkuun saattamisessa. Salaiset hoitamiset eivät ole enää mahdollisia. Hoitajat joutuvat vastuuseen tekemisistään. Piilotetut luurangot nousevat kaapeistaan. Valo löytää pimeimmänkin nurkan.

"Yhteiskuntamme ongelmat eivät ole vieraita vanhoillislestadiolaistenkaan keskuudessa."

Tähän liittyy olennaisesti opetus kultaisesta kynttilänjalasta. On muistettava, että liikkeemme piirissä on havaittavissa kaikki se mikä on "ulkopuolellakin". Siksi on tärkeää lopettaa papatus kynttilänjalasta, jossa ei voi olla vikoja tai virheitä. Vääryyksiin pitää puuttua. Liike voi erehtyä ja kuten nyt on myönnetty, on myös erehtynyt. Kultainen kynttilänjalka tarkoittaa sitä seurakuntaa, joka on täydellinen, vanhurskas ja vilpitöin. Sitä ei maanpäällä tässä ajassa ole. Maanpäälliset yhteisöt ovat vikojen ja virheiden peittämiä.

Myös Maijan tarina on saanut oman kirjoituksen.

"Kirjan kuvaama hyväksikäyttö ja hylkääminen on yksiselitteisesti väärin. Kirjan kuvaus tavasta hoitaa Maijan asiaa kertoo, että opetusta ripistä ja anteeksiantamisesta on sovellettu väärin, vastoin Jumalan sanan opetusta. Asioita on salattu uhria mitätöivällä ja alentavalla tavalla."

"Jokaisen tapahtuneesta tietoisen aikuisen tulee auttaa ja tukea hyväksikäytön uhria kaikin keinoin ja toimia ennaltaehkäisten niin, että lasten suojaksi säädetyt lait saavuttavat niille asetetut tavoitteet. Oikea lähimmäisen rakkaus ei voi jättää haavoitettua lähimmäistä tai suojatonta lasta koskaan heitteille tai uhkaavalle hyväksikäytölle alttiiksi."

"Maijan tarina hämmentää ja järkyttää myös kristillisyyden sisällä. On erittäin murheellista huomata se, mitä synti ja valvomattomuus saavat aikaan myös uskovaisten keskuudessa. Kuvaus tapahtuneesta on kaukana uskon ja elävän kristillisyyden perusolemuksesta. Se, että hyväksikäyttötapauksissa on neuvottu, opetettu ja toimittu väärin muistuttaa vakavasti siitä, että ammattiosaamista vaativat tehtävät eivät kuulu puhujille tai rauhanyhdistyksen johtokuntaan, vaan osaavalle viranomaisverkostolle. Rikoksen uhri on aina vaarassa jäädä vaille tukea ja turvaa, jos avuksi ei saada myös osaavaa asiantuntija-apua."

Hienoa, että virheet viimeinkin myönnetään. Vielä pitäisi päästä eroon maallikkorippisalaisuudesta, jota ei ole edelleenkään purettu. Se on vaarallinen ja lakien vastainen käytäntö. On paljon tilanteita, joissa erityisesti vallan kahvassa olevien osalta tukeminen ei riitä. On ilmoitettava ihan itse viranomaisille. Tämän hetken käytäntö on yhä se, että rippisalaisuus sitoo ja näin ollen rippi-isän tai -äidin tehtäväksi jää tukeminen. Se ei riitä.

On syytä muistaa ketkä kaikki ovat olleet mukana Maijan tarinan mukaan; virheitä ja väärinkäytöksiä ei voi ulkoistaa. Niistä on kannettava vastuu. Mukana olleiden on erottava luottamustoimistaan ja pyydettävä anteeksi. Maija jätettiin yksin. Miksi? Miksi vaadittiin hirvittävä julkinen mylläkkä ennenkuin tarina otettiin vakavasti? Maijan tarina on ollut jo vuosia monien tiedossa. Miksi vasta nyt? Onneksi edes nyt!!

Huomio puhujien ja johtokunnan roolista on syytä painaa syvälle mieleen. Jos kuulut jompaan kumpaan kastiin älä ryhdy mestaroimaan ihmisten asioilla!! Siitä on nyt aivan selkeä ohje olemassa.

Pitkä tie on alussa. Silti lehtijutut ovat ensimmäinen askel oikeaan suuntaan. Avoimuus ja totuus voittavat. Tuskinpa kukaan enää väittää Maijan tarinaa keksityksi. Tuskinpa kukaan enää väittää, että aina on osattu toimia oikein.

Aimo-weli kirjoittaa seurakuntaopista:

"Me uskomme Lutherin tavoin, että Jumalan seurakunta ei ole mikään ulkonainen organisaatio. Jumalan seurakunta on Kristukseen uskovien ihmisten yhteisö, jonka Pyhä Henki on luonut evankeliumillaan."

SRK ei ole Jumalan valtakunta. Seurakunnan rajaa ei voi silmin nähdä. Se ei kulje korvakorujen tai ripsivärien mukaan vaan ainoastaan sydämen uskon kautta. Valtakunta on, kuten Aimo-weli toteaa, Kristukseen uskovien ihmisten yhteisö. Meitä on monista kansoista ja monista heimoista. Meitä on monista yhteisöistä ja traditioista. Me kaikki olemme samalla tiellä. Tiellä on yhteinen päämäärä johon me saamme tänäkin armon päivänä kiinnittää katseemme.

Pääkirjoituksen loppukaneettiin voimme yhdessä varmasti yhtyä:

"Usko on vahvaa luottamusta siihen, että Jeesus on sovittanut minunkin syntini. Sovitustyön tähden saan olla Jumalan lapsi. Usko rohkaisee ja tuo mukanaan toivon myös iankaikkisesta elämästä."

Aamen.

Hyvät vai huonot uutiset

Weljemme selvitysmies Hyytinen on kirjoittanut Kalevaan näkemyksiään hyväksikäyttökohinasta. Yhteiseksi rakennukseksi nostan esille muutamia asioita. Kirjoituksessa on ansioita, mutta siinä on myös muutamia kriittistä tarkastelua vaativia kohtia.

Aluksi on sanottava, että pidän hyvänä sitä, että Kaleva on antanut reippaasti palstatilaa Hyytisen kirjoitukselle. On tärkeää, että monenlaiset näkemykset pääsevät esille. Kaleva on selkeästi ennakkoluuloton aviisi. Kirjoituksessa Hyytinen asemoi itsensä selvitysmieheksi eli ilmeisimmin tahoksi, joka kokee olevansa hyvin perillä asioista.

Hyytisen mukaan sisaremme Johanna Hurtig on toiminut ansiokkaasti keskustelun käynnistäjänä ja mm. avoimuuteen patistelijana. Tähän voin täydestä sydämestäni yhtyä. Johanna on ansainnut vähintäänkin valtakunnankanslerin kaikkein korkeimiman kunniamerkin ja papukaijamerkin kaupan päälle. Valitettavasti minun kokemukseni mukaan Johanna on saanut lähinnä niskaansa lokaa. Se on väärin. Mielestäni voidaan aiheellisesti kysyä myös, missä ovat johdon kiitokset? Miksi jatkuvasti on niitä, jotka väittävät Johannan valehtelevan ja olenva katkera?

Hyytisen arvion mukaan on tehty toimenpiteitä ja näitä eivät ole tutkijat(?) huomioineet riittävässä määrin. Olisipa veli kertonut tässä kohtaa tarkemmin mitä nämä toimenpiteet ovat? Minä olen nähnyt lähinnä yhden hyvän toimenpiteen kun Eero Salin kirjoitti ansiokkaan kirjoituksen Päivämies-lehteen. Kyseinen kirjoitus on huomioitu ainakin minun osaltani.

Valitettavasti tekstissä on hyvistä asioista huolimatta muutamia inhottavia kohtia. Erityisesti harmillista on varjon heittäminen Johanna-sisaren tutkimuksen ylle. Voitaisiin kysyä mielestäni aivan aiheellisesti, kuinka puolueeton selvitysmies Hyytinen on itse ollut? Kuinka avoin prosessi selvitysprosessi oli? Miksi selvitystä ei näytetty edes meille siinä mukana jollakin tapaa olleille? Pyysin ainakin itse niitä osia nähtäväkseni, joissa oli käytetty minun antamiani tietoja. En saanut. Miksi? Onko sisältö sellainen, ettei sitä uskalla näyttää? Kuinka luotettava on selvitys, joka on salattava? Kuinka puolueeton voi tällaisen salaisen selvityksen tekijä olla? Miten tätä selvitystä päästään tieteellisesti arvioitsemaan kun se on salainen?? Miksi selvitykseen pitäisi luottaa sokeasti? Siksikö, että sen tilaaja on SRK?

Koen, että osa syistä on rakenteellisia. Tällaisena on pidettävä esimerkiksi vääränlaista opetusta ripistä. SRK:n johto ei ole muuttanut kantaansa maallikkorippisalaisuudesta vieläkään. Asia perustellaan Raamatulla, vaikka ehdotonta rippisalaisuutta ei Raamatusta löydy.

"Selvitykseni ei tue sitä, että opetus tai toiminta millään tavoin mahdollistaisivat hyväksikäytön."

"Hyväksikäyttötapausten hoidossa on uhrien lähipiirissä ja rauhanyhdistyksissä tehty vakavia virheitä ja uhrit ovat joutuneet kokemaan myös sen, että yhteisö on kääntänyt heille selkänsä.

Syitä näihin virheisiin on monia: rippisalaisuuden väärinkäyttö, hengellisen vallan vääristyminen, lähipiirin tuntema häpeä ja tapauksiin yleisesti liittyvä salailu ja kieltäminen."

Näiden kahden lausuman välillä on käsittääkseni selkeä ristiriita? Oliko vai eikö ollut? Minun tietojeni mukaan on olemassa rakenteellisia ongelmia, joita pitäisi avoimesti pohtia. Opetuksessa ei tietenkään kehoteta suoraan tekemään kammottavia tekoja. Suurin osa ihmisistä myös suhtautuu ehdottoman kielteisesti esimerkiksi lasten hyväksikäyttöön. Rakenteelliset ongelmat liittyvätkin mielestäni enemmän juuri vaikenemisen kulttuuriin ja äärimmäisen jyrkkään hierarkiaan.

"Selvitystä varten tekemieni kymmenien haastattelujen perusteella arvioin, että liikkeen johdolla ei ole ollut kuvaa hyväksikäyttöongelmasta kuin vasta parin vuoden ajan."

Minulle on kerrottu, että ainakin osa johdosta on tiennyt asioista pitempään. Koko laajuudesta ei välttämättä, mutta jollakin tasolla on ollut tietoa murheellisten asioiden olemassaolosta. Minulle on myös kerrottu täysin luotettavalta taholta, että johdolta on pyydetty apua useampien hyväksikäyttötapausten hoitamisessa jo kauan aikaa sitten. Eräästä tällaisesta tilanteesta voi lukea Maijan tarinasta.

Eero-weljen loppukaneettiin on helppo yhtyä. Tätä olen omalta osaltani yrittänyt muutamien vuosien ajan toteuttaa. Lohdullista on sekin, että totuus lopulta voittaa. Mikään ei voi sitä estää. Ennemmin tai myöhemmin kaikki tulee julkiseksi.

"Sekä uhrien, tekijöiden että yhteisön on välttämätöntä ymmärtää, että vain totuus tekee vapaaksi."