Pyydettynä vaan ei vaadittuna. Luvan saaneena. Yhteiseksi tutkimisen aiheeksi muutamia otteita:
Kari Mäkinen
Avauspuhe kirkolliskokouksessa 7.5.2012
Kirkossa on kuultava hiljaisuuden historiaa
"1. Vanhoillislestadiolaisuuden ankara peili
Sellaisen kirkon, jossa on monta todellisuutta ja jossa turvallisuus ja haavoittavuus ovat yhtaikaa totta, olen tunnistanut myös viimeaikaisessa keskustelussa, joka on koskenut vanhoillislestadiolaista liikettä. Keskustelun voi nähdä osana laajempaa prosessia, jossa perinteiset herätysliikkeet kysyvät omaa identiteettiään suhteessa kirkkoon. Se on kaikkiaan pitkä ja ehkä vaikea prosessi. Se tuntuu sekä kirkkopoliittisina jännityksinä että julkisuuden värähtelyinä. Pidän sitä kuitenkin tärkeänä ja tarpeellisena. Toivon, että se avaa näkyviin ja käsiteltäväksi mahdollisimman avoimesti eri herätysliikkeiden todellisuuden.
Tätä prosessia enemmän minut on keskustelussa pysähdyttänyt lasten seksuaaliseen hyväksikäyttö ja hengellinen väkivalta. Jälkimmäisestä on puhuttu varsinkin ns. hoitokokouksien yhteydessä.
Niille, joille vanhoillislestadiolainen liike on hengellinen koti ja osa minuutta, sekä erityisesti liikkeen vastuunkantajille eteen on tullut ankara peili. Ymmärrän, että siihen on vaikea katsoa. Mieluummin katsoisi kaikkea sitä hyvää ja turvallista, mitä liikkeessä on. Mieluummin korostaisi tapahtumien suhteellisuutta, sijoittaisi ne menneisyyteen ja joidenkin yksittäisten ihmisten virheiksi, joita tapahtuu kaikissa yhteisöissä.
Mutta juuri tähän peiliin on välttämätöntä katsoa. Silläkin uhalla, että jotain liikkeen totutusta omakuvasta murentuisi.
Peili on niin ankara, että myös etäämpää katsovien on ollut houkutus torjua se. Torjunta tapahtuu sijoittamalla – moraalisesti kauhistellen – lasten hyväksikäyttö ja henkinen ja hengellinen väkivalta nimenomaan ja erityisesti vanhoillislestadiolaisuuteen, koska liikkeeseen on liittynyt myös kirkossa erilaisuuden leima. Sillä tavoin koteloidaan paha itsen ulkopuolelle: eihän tämä meitä koske.
Sen tähden on tarpeen muistuttaa, että puhumme kirkon jäsenistä, kastetuista kristityistä. Ei ole kyse ensi sijassa opin tulkinnoista. Kyse on siitä, mitä ihmiset tekevät toisilleen. Mitä kristityt ihmiset tekevät toisilleen tässä kirkossa. Kirkko ei voi asettua ulkopuolelle. Me emme voi asettua ulkopuolelle.
Jos vaikenee tai ottaa kauhistellen etäisyyttä, unohtaa mitä Paavali kirjoittaa. ”Jos yksi jäsen kärsii, kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa.” Jäseniä ovat ihmiset, eivät liikkeet tai järjestöt.
2. Hyvä kääntyy tuhoisaksi
Yhteisön henkistä ja hengellistä väkivaltaa ja lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ei voi samastaa. Mutta niillä on jotain yhteistä. Molemmissa on kyse toisen ihmisen alistamisesta ja vallankäytöstä. Molemmat rikkovat ihmistä syvältä ja kohtalokkaasti. Molempia peittää vaikenemisen kehä.
Uhrien osalta hiljaisuus on usein ainoa kieli, koska minuuden murtamiselle ja kaikkein raskaimmalle kärsimykselle ei ole muuta kieltä kuin hiljaisuus.
Ympärillä, perheessä, lähipiirissä tai uskonnollisessa yhteisössä, vaikeneminen voi aiheutua siitä, että tapahtuu jotain, jota on mahdoton käsittää. Läheisyys, kosketus ja aikuisen antama turva ovat lapselle välttämättömiä, elämän edellytys. Ja sitten: juuri se kääntyykin tuhoavaksi, ja rikkoutumisen taakkaa kantaa läpi elämänsä. Hengellinen yhteisö ja perintö ovat perustavan turvan, uskon ja armollisuuden korvaamaton lähde. Ja sitten: juuri siinä tapahtuukin tuhoavaa, sielua hoitamaan tarkoitettu särkee sielun.
Sellaista ei haluaisi uskoa.
Miksi tällaista tapahtuu? On tärkeää yrittää ymmärtää, jotta voidaan kantaa vastuuta, puuttua ja vaikuttaa. Juuri siksi peiliin on katsottava rohkeasti ja tarkasti.
Mutta lopulta vastaukset kysymykseen Miksi? jäävät vajaiksi. Ihmisen ja elämän särkymisen keskellä kysymys Miksi? voi olla ihmiselle aivan liian vaikea vastattavaksi. Sen joutuu lopulta jättämään Jumalalle.
On tyydyttävä vastaamaan kysymykseen: Miten? Siihen kysymykseen voi vastata kertomalla. Mitä on tapahtunut, miten on sen tuntenut ja miten se on vaikuttanut. Sillä tavoin oma todellisuus tulee näkyväksi, ja nujerrettuna tai särkyneenä voi tuntea itsensä kokonaiseksi ja hyväksytyksi. Siinä tarvitaan luottamusta ja niitä, jotka ottavat kertomukset todesta.
Vanhoillislestadiolaisuudesta on viime aikoina kerrottu paljon. Jotkut kertomuksista ovat kertomuksia turvallisesta uskonyhteisöstä, jotkut äärimmäisen kipeitä kertomuksia. Osa kertomuksista on yhtaikaa molempia. Ne, jotka ovat raottaneet hiljaisuutta ja vaikenemista, ovat tehneet merkittävän teon. Se ei ole arvokasta vain liikkeelle itselleen. Se on arvokasta kirkolle ja laajemminkin.
Jos ihmiset, taustoistaan riippumatta, saavat rohkeutta tunnistaa ja puhua ääneen haavoista, joita ovat kantaneet ehkä vuosikymmeniä sisällään hyväksikäytön tai henkisen nujertamisen seurauksena, se voi olla tavattoman vapauttavaa. Sisimpänsä kipeää muistia ei tarvitse hävetä.
Tuhoavan vallankäytön mahdollisuus on kaikenlaisissa yhteisöissä, yhtä hyvin poliittisissa liikkeissä, työyhteisöissä, kouluissa ja perheissä kuin uskonnollisissa yhteisöissä ja kirkoissa. Mitä vahvemmin yhteisö suojautuu oman totuutensa sisään, sitä herkemmin ihminen kadottaa siinä itsensä ja nujertuu. Suoja ja turva kääntyvät tukahduttavaksi. Hengellisessä yhteisössä voi käydä niin, että yhteisössä syntynyt uskonymmärrys saa niin vahvan auktoriteetin että yhteisö ottaa huomaamattaan itselleen Jumalan aseman. Hengellinen väkivalta voi hiipiä mihin tahansa kirkossa. Se on opittava tunnistamaan. Mikään uskontulkinta ei oikeuta asettumaan toisen ihmisen yläpuolelle. Mikään uskontulkinta ei oikeuta alistamaan tai rikkomaan ihmisen sisimpää.
Jokaisessa särkyneessä ihmisessä Kristus itse särkyy.
3. Hiljaisuuden historia
Historioitsija Peter Englundin eräällä teoksella on pysähdyttävä nimi: Hiljaisuuden historia. Hiljaisuuden historia.
Kirkon historiaa on yleensä kerrottu uskontulkintojen, hengellisten liikkeiden, toiminnan ja organisaation historiana. Ne on pyritty näkemään niin todellisena kuin mahdollista, muutoksineen ja ristiriitoineen. Siten rakennetaan kirkon identiteettiä. Tällainen kirkko on, tällainen on meidän kertomuksemme.
Viimeaikainen keskustelu on saanut minut kysymään toisin: Millainen on kirkon hiljaisuuden historia? Silloin en tarkoita vain hyvän hiljaisuuden, hiljentymisen ja yksityisen rukouselämän historiaa, joka sekin on merkityksellinen: mitä ovat ne rukoukset, joita ei koskaan sanota ääneen?
Sen sijaan ajattelen kirkon hiljaisuuden historiaa vaikenemisen historiana. Ei tietoisen salailun tai peittelemisen vaan nimenomaan vaikenemisen historiana. Miten paljon kirkon jäsenten sisällä on ollut ja on arkaa ja ujoa, itsestään epävarmaa uskoa ja elämää, jota ei ole tuntenut voivansa tuoda esiin? Miten paljon on kokemusta siitä, että on kirkossa käytettävän kielen ulkopuolella? Tietyn kielen käyttäminen kertoo kuulumisesta samaan yhteisöön. Herätysliikkeissä tämä näkyy hyvin, yhteinen kieli – laulut, sanonnat ja niiden vivahteet – yhdistävät. Samaa tapahtuu koko kirkossa. Mutta kirkon kieli ei ole kaikkien jäsenten äidinkieltä. Jos tuntee sen vieraaksi tai itsensä epävarmaksi sen kanssa, voi tuntea itsensä vieraaksi kirkossa ja vaikenee. Kirkon jäsenten enemmistön historia on hiljaisen, vaikenevan kristillisyyden historiaa.
Vaikenemista ja hiljaisuutta syntyy myös opillisen tai moraalisen ylemmyyden lähistöllä. Sitä on kaikilla tahoilla kirkossa. Kun esiintymisessä ja puheessa huokuu, tarkoittamatta ja huomaamatta, paremmin tietäminen, paremmin eläminen tai paremmin uskominen, toinen joko yrittää kilpailla sen kanssa tai vaikenee. Kirkon hiljaisuuden historia sisältää murentunutta itsetuntoa, oman minän ja oman uskon mitätöimisen kokemusta ja kysymyksiä siitä, saako se usko, elämä ja kokemus elämästä, joka on itselle totta, tulla näkyviin ja otetuksi todesta. Kokemukset näkyvät varovaisuutena, kipeimpiä kannetaan sisällä pysyvinä haavoina, tai lisääntyvänä vierautena ja lopulta selän kääntämisenä.
Jos emme ymmärrä emmekä tunnista kirkon hiljaisuuden historiaa, emme tavoita yhtä olennaista kysymystä jäsenyyden ohenemisessa ja kirkosta eroamisessa.
Kaikilla yhteisöillä on varjonsa. Jos varjoa ei tunnista ja näkee peilissä vain ihanteen sävyttämän kuvan, ei voi myöskään aidosti ja pakottomasti iloita omasta hengellisestä perinnöstään. Vain sellainen kirkko, joka tunnistaa varjonsa, myös sen joka kätkeytyy hiljaisuuden historiaan, on elävä kirkko ja uskottava kirkko."