Rauhallista Joulua!

Rakas Lukija!

Joulu on jo täällä. Pian vaihtuu vuosi. Haluan toivottaa kaikille lukijoille mitä parhainta Joulua. Toivon, että ensi vuosi on entistä parempi. Kiitos siitä, että olette kulkeneet kanssani samalla polulla. Jos Jumala suo, olen ajatellut, että ensi vuonna voisimme järjestää plokitapaamisen. Olisi jännä nähdä, uskaltaako kukaan tulla paikalle keskustelemaan kasvokkain.

Joulu on hieno asia. Minulle se on tärkeä levähdyspaikka talven keskellä. Toivottavasti Sinun joulusi on myös keidas. Olitpa sitten erämaassa tai paratiisissa.



-------
Ikijoulu


Vanhus kohotti katseensa kahvikupistaan ja katsoi ulos. Ulkona oli vielä pimeää ja hänen kasvonsa heijastuivat ikkunalasista. Kylläpä olikin pimeää. Mitäköhän kellokin oli? Oliko hän taas herännyt keskellä yötä? Vuodet ja huolet olivat uurtaneet syviä vakoja hänen kasvoihinsa. Vanhus tuijotti himmeää peilikuvaansa ja ihmetteli vuosien muokkamaa ihoa. Aika oli syönyt kasvoja. Ne olivat valuneet tuuman pari alaspäin. Mieli oli yhä nuori, mutta kasvot paljastivat, että ruumis ei enää ollut.

Välillä vanhus oikein säpsähti kun hän tajusi, että vähitellen alkoi olla kypsää viljaa elonleikkaajalle. Kuolema ei varsinaisesti pelottanut, mutta ajatus siitä, että kaikki loppui, tuntui merkilliseltä ja mahdottomalta. Kaikesta huolimatta tuntui, että ei ollut vielä valmis.

Kasvojen yllä leijui koko ajan raskas varjo. Tämä varjo niillä oli ollut jo useiden vuosien ajan. Ulkona satoi hiljalleen lunta. Suuret raskaat lumihiutaleet lipuivat arvokkaasti kohti valkoista vaippaa, joka peitti seutua. Lumi vaimensi liikenteen äänet. Lumentulokin vaikutti jotenkin surulliselta. Oli jouluaamu.

Seinäkello raksutti hiljaa. Muuta ääntä ei kuulunutkaan. Tiktaktiktak. Seitsemää näkyi kello jo menevän, joten oli aika lähteä. Vaivalloisesti vanhus vääntäytyi ylös tuolistaan, ähkäisi hiljaa. Selkää kolotti joskus aamuisin todella pahasti. Se muistutti kuluneista vuosista. Vaikka kyllähän ne muistissa olivat ilman näitä muistutuksiakin. Varsin hyvin.

Lumi narskui jalkojen alla. Vanhus käveli varovaisesti. Ei ollut varaa kaatua. Ennen saattoi liukkaalla kaaduttuaan lähinnä häpeissään katsoa, oliko kukaan nähnyt. Nyt oli tilanne toinen. Kaatuminen tarkoitti luurikkoa. Luurikko tarkoitti sairaalareissua ja se puolestaan kaikenlaisia infektioita, joita vanha ruumis ei enää kestäisi. Keuhkonkuume esimerkiksi oli tässä iässä jo tappava.

Hengitys huurusi. Pakkasta oli reippaasti, vaikka satoikin lunta. Puut olivat paksun huurteen peitossa. Yöllä oli ollut kylmä. Katuvalot loivat kalpeaa valoaan tielle. Lamppujen valokeilassa lumihiutaleet pitivät omia menojaan. Arvokkaan rauhallisesti ne laskeutuivat maata kohti, joulunrauhaa korostaen.
Vanhus kulki hitaasti ja kuulosteli ympäristöään. Mitään ei kuulunut. Joskus kauan sitten oli kylä ollut jouluaamuisin täynnä hevosten ääniä, kelloja ja ihmisten huutoja, kun ihmiset kiirehtivät kirkkoon. Nykyihmiset tuntuivat olevan niin kiireisiä, etteivät edes jouluaamuna kirkkoon ehtineet. Vanhus hymähti itsekseen. Eivät ehtineet kun olivat edellisen illan juopotelleet ja perheineen riidelleet. Sellaistahan se meno nykyisin oli.

Hautausmaalla paloi jo muutamia kynttilöitä. Ennen hän oli ollut aina ensimmäinen. Vuodet olivat kuitenkin tehneet työtään, syöneet häntä sisältä, salaa. Oikein itseäkin harmitti joskus kun vanhenemisen huomasi. Ei auttanut harmeilu. Vuodet tulivat ja menivät. Sellainen oli elämisen rytmi. Ja kerran oli jokaisen lähdettävä. Vääjäämättä.

Puolisonsa haudalle päästyään hän kaivoi takkinsa taskusta tikut ja sytytti kynttilän. Hän laski kynttilän varovasti alas, asetteli sen niin, ettei se päässyt kaatumaan. Sitten hän nousi ylös, suoristi varovasti ja vaivalloisesti selkäänsä ja jäi hetkeksi seisomaan paikalleen hautaa katsellen. Vieläkin joulut olivat pahimpia, vaikka aikaa oli kulunut jo paljon. Lepattava kynttilän liekki heitti varjoja hautakivelle ja lumelle. Valo heilui nimessä, ja tyhjässä paikassa, joka kivessä oli häntä itseään varten.

Kirkossa oli muutama ihminen sisällä. Kanttori soitti urkuja hiljaisesti. Tunnelma oli rauhallinen. Kirkko oli valaistu kynttilöillä. Tunnelma oli tuttu jo kaukaa lapsuudesta. Vanhus istui ovensuuhun. Painoi päänsä alas ja risti kätensä. Ahavoituneet ja ruttuiset olivat kädetkin, paljon rankkaa työtä tehneet, lapsille leipää hankkineet, säistä välittämättä.

Vanhus vaipui ajatuksiinsa. Palasi lapsuuteensa. Pappi puhui Jeesuksen syntymästä. Ja lapsuus palautui entistä selvemmin mieleen. Kyynel vierähti hänen karhealle poskelleen. Tämäkin vielä. Oli vanhemmuuten tullut niin herkäksi. Hävetti, vaikka ei hän oikeastaan tiennyt edes mitä häpesi.

Jumalanpalvelus oli ohi. Lunta ei enää satanut, mutta yhä oli hämärää. Vanhus käveli hitaasti kohti asuntoaan, jälleen varoen liukastumista.

Vanhus avasi kotinsa oven. Tuttu tuoksu tunkeutui vastaan. Hän riisui kengät ja ähkäisten ujutti takin päältään ja laittoi sen naulakkoon. Hän meni asuntonsa olohuoneeseen ja laittoi radion päälle. Sylvian joululaulu rauhoitti mielen pian. Alakuloinenhan sekin tietysti oli, mutta vanhus oli pitänyt laulusta aina. ”Ja ylhäällä orressa vielä on vain se häkki mi sulkee mun sirkuttajain…”

Vanhus keitti kahvit. Otti esille joulutortut ja sokerin. Hän istui nautiskelemaan joulustaan. Tiktaktiktak. Kellon ääni taas kerran. Tosin hieman vaimeampana nyt kun vanhus keskittyi joululauluihinsa. Yksinäisyyteen hän ei ollut tottunut koskaan. Aina se tuntui yhtä musertavalta. Ei ollut enää ketään. Ainut lapsikin oli kuollut jo kauan sitten jossain Ruotsissa.

Vanhus siirtyi tuoliinsa olohuoneen ikkunan alle. Sinitiainen kurkisti ikkunasta ja tavoitteli suuhunsa auringonkukansiementä ikkunalaudalta. Vanhus hymyili. Tuntui kuin lintu olisi vastannut hymyyn. Vanhus tuijotti lintua pitkään. Rauhallinen olo täytti hänet. Niin, kaikella oli tarkoituksensa.

Illalla satoi jälleen hiljalleen lunta. Vanhuksen radio humisi huoneen nurkassa. Vanhus itse näytti istuvan ajatuksiinsa vaipuneena tutulla paikallaan. Hän ei kuitenkaan enää liikkunut. Kasvoille oli jähmettynyt hymy. Ilme oli hyvin levollinen. Varjo oli poissa. Ikijoulu oli vihdoin tullut.

http://yle.fi/radio1/asia/julkinen_sana/kalevan_paatoimittaja_markku_mantila_33415.html

yhteiseksi rakennukseksi

http://yle.fi/radio1/asia/julkinen_sana/kalevan_paatoimittaja_markku_mantila_33415.html

Veikö vai Eikö??

Kaleva 27.6.2011
”Susanna Kemppainen Kaleva OULU
SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen ei halua kommentoida toukokuussa 2006 lestadiolaisperheen kotona pidetyn tilaisuuden sisältöä ja toimintaansa tuossa tilanteessa.
Voittonen vastasi toistuvasti samalla lauseella asiaa koskeviin Kalevan kysymyksiin.
"Kyseisen henkilön (pappa) asiat ovat olleet osittain toimenpiteideni johdosta viranomaisten hoidossa vuodesta 2006", hän sanoo.
Voittonen ei halua täsmentää, minkä viranomaisen tietoon hän asian vei.
--
"Kyyneleet virtasivat, kun Voittosen korviin vuodatettiin suvun salaisuus toukokuisena iltana. Pappa oli aluksi hiljaa, hämillään. Lopulta hän myönsi väitteet oikeiksi.
Läsnä olleen sukulaisen mukaan Voittonen totesi, että asiassa on ylitetty rikoskynnys. Hän kertoo Voittosen tarjonneen monen tunnin vatvomisen jälkeen papalle kahta vaihtoehtoa. Asia joko vietäisiin rikosprosessiin tai papan tulisi hakeutua hoitoon. Ikämies tarttui hoitovaihtoehtoon ja pyysi tekojaan anteeksi.
Osa sukulaisista äimistyi. He tiesivät, mitä anteeksipyyntö yhteisössä tarkoittaa: katuvalle syntiselle on annettava anteeksi, eikä asiasta sovi enää jälkikäteen puhua. He kokivat, että hoitovaihtoehdossa ohitetaan laki ja että pappa selviää teoistaan liian vähällä.
Tuli saman vuoden syksy. Keväällä 2006 läsnä ollut sukulainen kysyi papalta, miten hänen hoitonsa etenee. "Se ei kuulu sinulle", hän kertoo papan ärähtäneen.
Sukulainen kertoo soittaneensa Voittoselle useaan otteeseen ja patistaneensa puheenjohtajaa tekemään asialle enemmän.
"Hän sanoi, ettei Suomessa voi pakottaa ketään hoitoon", sukulainen kuvaa Voittosen reaktiota. "Hän totesi, ettei voi tehdä asialle enempää ja vetosi siihen, että pappahan oli pyytänyt anteeksi", hän kertoo Voittosen sanoneen.
Sukulaisen mukaan Voittonen alkoi kysellä hänen sielun tilaansa sekä sitä, ovatko hänen omat asiansa kunnossa, kun moista pitää jatkuvasti kysellä.
Sukulainen ei enää uskonut Voittosen kykyyn hoitaa asiaa, vaan vei sen lastensuojeluviranomaisille, joiden kautta asia eteni hänen käsityksensä mukaan viimeinkin poliisin tietoon. Myös lapset pääsivät tämän myötä ammattiavun piiriin."


Voittonen lausui Kotimaalle 27.6.2011 samaan juttuun liittyen:
-” Asia on ollut viranomaisten hoidossa vuodesta 2006. Meillä ovat lastensuojeluviranomaiset ja poliisi, luotan siihen, että jos on asia tarpeen tutkia, he tutkivat asian, Voittonen toteaa maanantaina Kotimaa24:lle ja lisää käsityksenään, että Kalevan uutisoinnissa mainitun henkilön mahdolliset rikokset olisivat aikanaan olleet asianomistajarikoksia.”

29.11. Voittonen toteaa:

”Lestadiolaisisän tekosia puitiin lähisuvun voimin toukokuussa 2006 SRK:n silloisen varapuheenjohtajan, rovasti Olavi Voittosen johdolla. Hän luonnehtii kyseistä kokoontumista sielunhoidolliseksi tilaisuudeksi, josta pappi ei vaitiolovelvollisuutensa vuoksi saa ilmaista hänelle uskottua asiaa tai ihmistä.
Voittonen sanoo, että kirkkolain silloisen tulkinnan mukaan hän ei pappina voinut tehdä asialle muuta kuin kehottaa kyseistä ihmistä hakeutumaan poliisille, minkä hän myöhemmin tekikin.”

Poimintoja kellareista

Luin kirjan Iloisen talon kellarissa. Kirjan on toimittanut Kristiina Kouros. Poimin tähän seuraavaksi muutamia minua puhutelleita otteita. Suosittelen hankkimaan kirjan.

Rebekka Naatus:
”Lestadiolaisille kielletyt asiat ovat niitä, jotka vääriksi on opetettu. Oma moraali ei ole kehittynyt itselliseksi, vaan se on osa yhteisömoraalia.”
”Lestadiolaiselta naiselta on aivan turha kysyä, synnyttääkö hän paljon lapsia omasta tahdostaan vai muiden tahdosta. Kysymys on esitetty väärällä kielellä väärästä maailmasta käsin.”
”Mutta jo ennen kuukautisten alkamista aloin ahdistua uuden lapsen mahdollisuudesta. Tein raskaustestejä, elin selibaatissa. Vihasin itseäni ja uskonnollista identiteettiäni, joka pakotti minut siihen tuskaan ja pelkoon.”
”Raskauden pelko oli minulle se hetki. Oksensin. Itkin. Huusin. Vihasin.”

Nimimerkki Helena Ketoniemi:
”Viidettä odottaessani olin 28-vuotias mutta tavallaan kuin vanhus. - - Tunsin itseni vastenmieliseksi, raihnaiseksi ja jotenkin ristiriitaisella tavalla epäonnistuneeksi. - - Salainen ja hauras toiveeni oli sairastua sillä tavalla vakavasti, etten kuolisi, mutta en myöskään voisi enää tulla raskaaksi.”

Nimimerkki Vesa Vennonen:
”Vaimoni suurin kauhu olivat raskaustestit, joita tehtiin koko ajan. Lopulta päädyimme turvautumaan selibaattiin, jotta saisimme elämään edes jotain hallintaa. Se oli minulle erityisen katkeraa. Alkoi todellakin tuntua, että elämä menee hukkaan lestadiolaisena. ”
”Kaiken tämän keskellä vaimoni kuoli yllättäen synnytykseen. Rakennusprojektimme oli kesken ja yritykseni täysin kaoottisessa vaiheessa. Jäin suuren lapsikatraan yksinhuoltajaksi. Lestadiolaisyhteisö auttoi niin taloudellisesti kuin talkoillakin taloni rakentamisessa muuttokuntoon.”

Topi Linjama:
”Kulttuurilla on hyvin tärkeä rooli vanhoillislestadiolaisuudessa. Usko ilmenee kieltäytymisenä, käytöksenä ja puheenpartena. Poikkeaminen näistä antaa aiheen huoleen.”
”Koska huolta ei tarvitse perustella, heikkokin selitys riittää. - - Kysyjän motiiviin vetoaminen on yksi tapa kiinnittää huomio puhujaan.”
”Keskustelu voidaan tukahduttaa myös kehotuksella olemaan kuuliainen seurakuntaäidille.”
”Vanhoillislestadiolaisessa ajattelussa yhteisö, seurakunta, totuuden patsas ja perustus, on lähtökohtaisesti oikeassa. - - Kaikki kielteinen kohdistuu yhteisöä vastaan nousseeseen yksilöön, ei koskaan yhteisöön, sen rakenteisiin tai toimintamalleihin. Asetelma tuo mieleen vanhemman, joka ei anna lapsensa itsenäistyä, tai narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän ihmisen, joka ei näe itsessään mitään pahaa.”

Johanna Hurtig:
Seuraavat otteet ovat Hurtigin tutkimusaineiston haastatteluista. Kaikki otteet löytyvät kirjasta.
”Aina opetetaan, että se paha on tuolla maailmassa, ulkopuolella, mutta vasta paljon myöhemmin, oikeastaan vasta aikuisena, oon ymmärtänyt, että sehän oli siellä meillä, kotona.”
”Vanhemmat eivät halunneet viedä asiaa poliisille ja menetin mahdollisuuden saada oikeutta.”
”Kun käräjäoikeuden päätös tuli, niin isäni soitti mulle ja kertoi, että ymmärrätkö ollenkaan mitä nyt on päätetty. Mä sanoin, että ymmärrän toki, sä joudut vankilaan ja se on aivan oikein. Isä sanoi, että ’sinun pitää sanoa niille tytöille, että ne vetää lausuntonsa pois, koska minä olen pyytänyt niiltä anteeksi ja minä olen uskonut ne anteeksi. Minä olen saanut ne uskoa Jeesuksen nimessä ja veressä anteeksi ja minä olen uskonut ne anteeksi’ ”.