Rauhallista Joulua!

Rakas Lukija!

Joulu on jo täällä. Pian vaihtuu vuosi. Haluan toivottaa kaikille lukijoille mitä parhainta Joulua. Toivon, että ensi vuosi on entistä parempi. Kiitos siitä, että olette kulkeneet kanssani samalla polulla. Jos Jumala suo, olen ajatellut, että ensi vuonna voisimme järjestää plokitapaamisen. Olisi jännä nähdä, uskaltaako kukaan tulla paikalle keskustelemaan kasvokkain.

Joulu on hieno asia. Minulle se on tärkeä levähdyspaikka talven keskellä. Toivottavasti Sinun joulusi on myös keidas. Olitpa sitten erämaassa tai paratiisissa.



-------
Ikijoulu


Vanhus kohotti katseensa kahvikupistaan ja katsoi ulos. Ulkona oli vielä pimeää ja hänen kasvonsa heijastuivat ikkunalasista. Kylläpä olikin pimeää. Mitäköhän kellokin oli? Oliko hän taas herännyt keskellä yötä? Vuodet ja huolet olivat uurtaneet syviä vakoja hänen kasvoihinsa. Vanhus tuijotti himmeää peilikuvaansa ja ihmetteli vuosien muokkamaa ihoa. Aika oli syönyt kasvoja. Ne olivat valuneet tuuman pari alaspäin. Mieli oli yhä nuori, mutta kasvot paljastivat, että ruumis ei enää ollut.

Välillä vanhus oikein säpsähti kun hän tajusi, että vähitellen alkoi olla kypsää viljaa elonleikkaajalle. Kuolema ei varsinaisesti pelottanut, mutta ajatus siitä, että kaikki loppui, tuntui merkilliseltä ja mahdottomalta. Kaikesta huolimatta tuntui, että ei ollut vielä valmis.

Kasvojen yllä leijui koko ajan raskas varjo. Tämä varjo niillä oli ollut jo useiden vuosien ajan. Ulkona satoi hiljalleen lunta. Suuret raskaat lumihiutaleet lipuivat arvokkaasti kohti valkoista vaippaa, joka peitti seutua. Lumi vaimensi liikenteen äänet. Lumentulokin vaikutti jotenkin surulliselta. Oli jouluaamu.

Seinäkello raksutti hiljaa. Muuta ääntä ei kuulunutkaan. Tiktaktiktak. Seitsemää näkyi kello jo menevän, joten oli aika lähteä. Vaivalloisesti vanhus vääntäytyi ylös tuolistaan, ähkäisi hiljaa. Selkää kolotti joskus aamuisin todella pahasti. Se muistutti kuluneista vuosista. Vaikka kyllähän ne muistissa olivat ilman näitä muistutuksiakin. Varsin hyvin.

Lumi narskui jalkojen alla. Vanhus käveli varovaisesti. Ei ollut varaa kaatua. Ennen saattoi liukkaalla kaaduttuaan lähinnä häpeissään katsoa, oliko kukaan nähnyt. Nyt oli tilanne toinen. Kaatuminen tarkoitti luurikkoa. Luurikko tarkoitti sairaalareissua ja se puolestaan kaikenlaisia infektioita, joita vanha ruumis ei enää kestäisi. Keuhkonkuume esimerkiksi oli tässä iässä jo tappava.

Hengitys huurusi. Pakkasta oli reippaasti, vaikka satoikin lunta. Puut olivat paksun huurteen peitossa. Yöllä oli ollut kylmä. Katuvalot loivat kalpeaa valoaan tielle. Lamppujen valokeilassa lumihiutaleet pitivät omia menojaan. Arvokkaan rauhallisesti ne laskeutuivat maata kohti, joulunrauhaa korostaen.
Vanhus kulki hitaasti ja kuulosteli ympäristöään. Mitään ei kuulunut. Joskus kauan sitten oli kylä ollut jouluaamuisin täynnä hevosten ääniä, kelloja ja ihmisten huutoja, kun ihmiset kiirehtivät kirkkoon. Nykyihmiset tuntuivat olevan niin kiireisiä, etteivät edes jouluaamuna kirkkoon ehtineet. Vanhus hymähti itsekseen. Eivät ehtineet kun olivat edellisen illan juopotelleet ja perheineen riidelleet. Sellaistahan se meno nykyisin oli.

Hautausmaalla paloi jo muutamia kynttilöitä. Ennen hän oli ollut aina ensimmäinen. Vuodet olivat kuitenkin tehneet työtään, syöneet häntä sisältä, salaa. Oikein itseäkin harmitti joskus kun vanhenemisen huomasi. Ei auttanut harmeilu. Vuodet tulivat ja menivät. Sellainen oli elämisen rytmi. Ja kerran oli jokaisen lähdettävä. Vääjäämättä.

Puolisonsa haudalle päästyään hän kaivoi takkinsa taskusta tikut ja sytytti kynttilän. Hän laski kynttilän varovasti alas, asetteli sen niin, ettei se päässyt kaatumaan. Sitten hän nousi ylös, suoristi varovasti ja vaivalloisesti selkäänsä ja jäi hetkeksi seisomaan paikalleen hautaa katsellen. Vieläkin joulut olivat pahimpia, vaikka aikaa oli kulunut jo paljon. Lepattava kynttilän liekki heitti varjoja hautakivelle ja lumelle. Valo heilui nimessä, ja tyhjässä paikassa, joka kivessä oli häntä itseään varten.

Kirkossa oli muutama ihminen sisällä. Kanttori soitti urkuja hiljaisesti. Tunnelma oli rauhallinen. Kirkko oli valaistu kynttilöillä. Tunnelma oli tuttu jo kaukaa lapsuudesta. Vanhus istui ovensuuhun. Painoi päänsä alas ja risti kätensä. Ahavoituneet ja ruttuiset olivat kädetkin, paljon rankkaa työtä tehneet, lapsille leipää hankkineet, säistä välittämättä.

Vanhus vaipui ajatuksiinsa. Palasi lapsuuteensa. Pappi puhui Jeesuksen syntymästä. Ja lapsuus palautui entistä selvemmin mieleen. Kyynel vierähti hänen karhealle poskelleen. Tämäkin vielä. Oli vanhemmuuten tullut niin herkäksi. Hävetti, vaikka ei hän oikeastaan tiennyt edes mitä häpesi.

Jumalanpalvelus oli ohi. Lunta ei enää satanut, mutta yhä oli hämärää. Vanhus käveli hitaasti kohti asuntoaan, jälleen varoen liukastumista.

Vanhus avasi kotinsa oven. Tuttu tuoksu tunkeutui vastaan. Hän riisui kengät ja ähkäisten ujutti takin päältään ja laittoi sen naulakkoon. Hän meni asuntonsa olohuoneeseen ja laittoi radion päälle. Sylvian joululaulu rauhoitti mielen pian. Alakuloinenhan sekin tietysti oli, mutta vanhus oli pitänyt laulusta aina. ”Ja ylhäällä orressa vielä on vain se häkki mi sulkee mun sirkuttajain…”

Vanhus keitti kahvit. Otti esille joulutortut ja sokerin. Hän istui nautiskelemaan joulustaan. Tiktaktiktak. Kellon ääni taas kerran. Tosin hieman vaimeampana nyt kun vanhus keskittyi joululauluihinsa. Yksinäisyyteen hän ei ollut tottunut koskaan. Aina se tuntui yhtä musertavalta. Ei ollut enää ketään. Ainut lapsikin oli kuollut jo kauan sitten jossain Ruotsissa.

Vanhus siirtyi tuoliinsa olohuoneen ikkunan alle. Sinitiainen kurkisti ikkunasta ja tavoitteli suuhunsa auringonkukansiementä ikkunalaudalta. Vanhus hymyili. Tuntui kuin lintu olisi vastannut hymyyn. Vanhus tuijotti lintua pitkään. Rauhallinen olo täytti hänet. Niin, kaikella oli tarkoituksensa.

Illalla satoi jälleen hiljalleen lunta. Vanhuksen radio humisi huoneen nurkassa. Vanhus itse näytti istuvan ajatuksiinsa vaipuneena tutulla paikallaan. Hän ei kuitenkaan enää liikkunut. Kasvoille oli jähmettynyt hymy. Ilme oli hyvin levollinen. Varjo oli poissa. Ikijoulu oli vihdoin tullut.